15 wee

Yö oli ohi, takanapäin, poissa. Tyttö nousi ylös sängystään ja hieroi silmiään. Miksi elämä oli sitä, mitä se oli? Koska se oli aina ollut sitä ja tulisi olemaan! Sänkyvaatteet olivat kuukauden vanhat ja tahmeat.

Hän veti sukat jalkaansa ja huokaisi masentuneena; koulu alkaisi tunnin kuluttua, rutiinit edessäpäin inhottivat. Tyttö nousi ylös ja käveli ison peilinsä ohi, irvisti kuvalleen, joka näytti tismalleen samalta kuin aina. Aina.

Hän ajatteli sitä, että toimii kuin jokin robotti: Nousee joka aamu ylös vastentahtoisesti ja vääntäytyy yhtä mielellään koululleen, jossa oppii asioita, joilla ei ole mitään yhteyttä elämään. Mitä oli tapahtunut, kun asiat olivat kehittyneet tällaisiksi? Kuka piru siitä nauttii, kun näkee surkeita naamoja minne tahansa katsoo?

Isä ja äiti istuivat ruokapöydän ääressä täysissä pukineissa. He tuskin huomasivat tyttöä, joka lysähti t-paita yllään paikalleen. Tuoli tuntui kylmältä pikkuhousuja vasten.

Pikkuveli istui olohuoneessa, töllötti aamupiirrettyjä. Kuin robotti.

Isä joi kahvia elottomalla tehokkuudella. Mekaanisesti, kankeasti.

Äiti söi mysliä, mätti sitä turpaansa. Kuin jokin saatanan kone.

Tyttö tuijotti murokulhoa edessään. Se oli sininen ja iso, kiilsi ja oli tyhjä.

“Syö minusta!”, se huusi. Hän haroi hiuksiaan ja kirosi hiljaa.

Isä hörppi kahviaan häiritsevän kuuluvasti. Luki sanomalehteä, jonka sivut kahisivat toisiaan vasten. Tytön päätä särki. Hän hypisteli t-paitaansa hermostuneena.

Äiti rouskutti mysliään, niitä leseitä. Pieni maitopisara valui alas hänen ahnaasta turvastaan. Ei tyttö halunnut kiinnittää huomiotaan noihin pikkuasioihin. Ne vain olivat hänen edessään ja ärsyttivät niin suunnattomasti.

Kai joku oli joskus kaukana menneisyydessä ajatellut, että olisi vitun hyvä idea, jos joka ikinen tavallinen ihmistallukka vihaisi elämäänsä. Vihaisi rutiinejaan, arkeaan, työtään, kouluaan, ruokaansa, kaikkea, mitä maa päällään kantaa. Niin oli tämä keksijä varmastikin ajatellut, että olisi hienoa, jos tämä maailma olisi niin kurja paikka elää, että ainoat turvapaikat siitä olisivat epätodellisia. Niin viina ja muut huumeet, kuin yleinen ja yletön mielihyvän tavoittelu sekä seksi ja väkivalta. Ne kaikki, joihin hukuttautua unohtaakseen koko maailman kärsimykset. Oman kärsimyksensä, joka on niin yhtä kaiken sen kituamisen kanssa, minkä kynsissä koko Gaia kouristelee. Sitä Äiti Maa kantaa harteillaan, kuihtuneena ja katkerana!

Tyttöä heikotti. Jokin kouraisi hänen vatsaansa sisältä päin ja kaikki vyöryi yhdellä kertaa päälle. Kun hätä suurista asioista unohtui, tulivat toisenlaiset demonit tilalle; painostava poikaystävä, joka täytyisi jollain ilveellä jättää; vainoavat opettajat kotitehtäviensä perässä; iljettävä terveydenhoitaja, joka vaatimalla vaati tietää henkilökohtaisista asioista. Joko pojat kiinnostavat? Muista ehkäisy!

Tyttö itki. Hänen silmiään kirveli ja kyyneleet valuivat poskia pitkin isoina pisaroina. Ei; isä ja äiti eivät reagoineet millään tavalla. Tyttö on siinä iässä, ainahan se tihrustaa. TV:n sähköiset äänet kantautuivat olohuoneesta.

Hän katseli arpia käsivarsillaan. Ne halkoivat ihoa ja toisiaan lukuisina ja syvinä. Niistä osa oli punertavan tuoreita. Silti ne olivat vain avunhuutoja, eivät kanavia sydänverelle. Toki tyttö oli katsellut ranteitaan pelokkaana monet kerrat. Oli miettinyt kuinka tekisi sen, jos sille päälle sattuisi – ehkä dramaattisesti kylpyammeessa, mustien kynttilöiden valossa? Vaiko vain omassa sängyssä, vällyjen lämmössä ja turvassa? Niin. Ehkä niin voisi saada kaikkien huomion, edes vain hetkeksi. Tyttö heittäytyisi kuoleman kylmään mutta lohduttavaan syliin, ja elämä jäisi kauas taakse.

Kauniiden synkkien värien syleilyyn. Ikuisten ja äärettömien, kauas kauas arvaamattomasta ja heikosta elämästä. Kuolema on varma ja lopullinen. Siksi sen luokse on niin helppo paeta. Jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi.

Ei vastuuta. Ei huolta. Vain ikuinen unohdus ja vapaus.

Tyttö hätkähti hereille. Keittiö oli tyhjä ja hylätty. Televisio oli lakannut pauhaamasta. Talo oli kuollut ja tyttö yksin.

Niin he olivat lähteneet: isä, äiti ja pikkuveli. Sanaakaan sanomatta ja katsettakaan vaihtamatta robottitehtaille. Tyttö tunsi kylmän sisällään. Se oli tyhjyyttä ja kauhean tuntuista.

Kännykkä huusi yläkerrassa. Kello seinällä kertoi, että koulu oli alkanut tunti sitten.

Hän paiskasi kännykän lattiaa vasten. Sen halkesi ja vaikeni.

Isän partaveitsi löytyi vaivatta.

Tyttö hymyili ensimmäistä kertaa. Se kaikki oli vilpitöntä ja pyyteetöntä: tunteet vatsansa pohjalla, värit ympärillään ja hyvä olo, kaiken voittava onni. Mennyt elämä oli enää vain mitätön tahra hänen mielensä pohjukoissa, ja sen merkitys kutistui hetki hetkeltä.

Hän hymyili ajatuksilleen, jotka menivät kutakuinkin näin; ihmiset pelkäävät kuolemaa, suurta tuntematonta; karttavat sitä kaikkine voiminensa; elämä onkin vankila ja kuolema avain vapauteen!

Jospa voisin palata takaisin vain hetkeksi; vain pienen pieneksi hetkeksi; kertoa, kertoa kaikille: liittykää seuraani.