Ajasta ikuisuuteen

Valerie nojasi rautakaiteeseen ja tarkkaili maailmaansa: Pariisi levittäytyi silmänkantamattomiin kuin valtava, harmaa matto. Se ei kasvanut, se ei kutistunut – se vain oli, ja hän eli. Hän oli mitannut matkan Eiffel-tornille ja takaisin 270 kertaa: 3520 askelta. Huipulta Valerie oli heittäytynyt kunkin matkan pääteeksi. Hän eli, koska oli jo kuollut.

Valerien kiirastuli oli sijoittunut kerrosta alemmaksi kätkettyyn huoneeseen. Jacques ja Xavier olivat vuokranneet hänen söpön pikkuperseensä kahdeksi tunniksi.

Kaksi viikkoa.

Muisto tulee kuvaan ja on tässä:

“Oletko ollut kahden miehen kanssa ennen, kaunokainen?” Jacques kujerteli. Hän oli nuori siloposkinen liiketalouden opiskelija ja plankkasi kenkänsä joka aamu.

“Se on huora. Varmasti ottanut takaa katurakeiltakin.” Se oli Xavier, joka saattoi Valerieta ylös portaita. “Pääset meidän väliin, tyttö. Pannaan sua kumpaankin aukkoon niin, että päästät söpöjä kiljahduksia.” Jacquesia vanhempi ja ilkeämpi tyyppi. Niska kuin härällä, silmät kuin käärmeellä.

Valerie havahtui ja katsoi länteen, taivaanrantaan asettuvaan loisteeseen. Tuulenvire nosti tummanruskean hiussuortuvan hänen kalpealta ja virheettömältä poskeltaan. Hassua kyllä, hän pukeutui edelleen farkkuihin ja mustaan toppiin. Auringonvalon ja raikkaan ilman runous olisi saanut hänet itkemään vuosisata sitten, mutta sittemmin kyyneleet olivat kuivuneet iäksi.

Kun Jacques sulki oven perässään, oli ollut liian myöhäistä. Huone, tuo kammio, oli paljastanut salansa. Se löyhkäsi mädältä vereltä ja lihalta, hieltä ja kivun kyyneliltä. Siellä täällä oli astioita, joissa kudosmassa muhi synkkänä ja paksuna. Lihanpalasia, luunsirpaleita ja nyljettyä ihoa telineisiin pingotettuna. Valerie huusi ja puristeli nyrkkejään. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, ja Xavier nauroi. Tuo hento olento paiskautui ovea vasten koko painollaan, löi päänsä ja romahti lattialle tajuttomana. 

“Selvä. Sinä ensin.” Jacques nyökkäsi.

Valerie tiesi, Valerie tiesi: Taikuus oli todellista, muttei yliluonnollista. Se oli salaisten, pitkään varjeltujen voimien tiedettä. Energian tiedettä, tiedettä itseään. Hän oli limbossa eikä kiertänyt kuten energian kuuluu. Ei saanut levätä, kokea unohduksen armoa ja jälleensyntymisen viattomuutta. Valerie muisti kaiken ja kantoi sitä taakkanaan. Kuollut, joka eli.

“Kaikki on energiaa, baby Valerie”, Jacques kuiskasi ja iski silmää. Hän istui lootusasennossa keskellä huonetta, päällään turkoosinpunainen lannevaate. Rituaaliin kuuluvat maalaukset ja syvät arvet, lukuisat häijyt tatuoinnit mukaan lukien, koristelivat hänen nahkaansa. Näky oli kieltämättä hurja, mutta Valerien huomio oli Xavierin kylmissä silmissä.

Valerie oli kiinnitetty telineeseen, jonka teräskiinnikkeet kannattelivat uhria pystysuorassa x-asennossa. Hän oli vastapäätä lattialla istuvaa Jacquesia, jonka ylävartaloon oli maalattu viivoista ja pisteistä muodostuva monimutkainen symboli. Rintalihakset ja nännit olivat osa kuviota, joka näytti irvistävän olennon kuvajaiselta. Xavier poimi pitkäleukaiset pihdit pöydältä ja kohotti katseensa kattoon.

“Ei ole muuta muotoa kuin yksi”, hän jylisi, ja otti Valerien vasemmasta kädestä kiinni.

“Ei ole muuta muotoa kuin yksi”, Jacques toisti.

“Yksi”, Xavier murahti ja survoi pihdin leuan peukalon kynnen alle. Tyttö kirkui.

Valerie oli pitänyt seksiä hassuna asiana; oli halveksinut jokaista asiakastaan, pitäen heitä helposti tyydytettävinä houkkina. Nyt hän tiesi, että taikuus on todellista, ja että seksillä on suora yhteys sen saloihin. Jacques tuli ensin koskettamatta häntä kertaakaan. Kynsi kynneltä, energia virtasi keskelle huonetta kunnes miehestä tuli puolijumala. Sitä kesti sekunteja. Jälkeenpäin hän kertoi yli-inhimillisistä ajatuksista, jotka oli jo harmikseen unohtanut.  Valerie herätettiin sähköiskulla, ja Jacques veti sukat hänen jaloistaan.

“Voi, kuinka kauniit varpaankynnet! Olet lakannut ne posliininvalkoisiksi!” Oli Xavierin vuoro.

Kuu peitti Pariisin sinertävällä hohteella ja ilma seisoi. Valot paloivat pääkirjastossa.

Valerie istui lukusalissa, keskellä kasaamiaan kirjapinoja, ja luki. Hän oli opiskellut kaikkea; oppinut ymmärtämään itseään ja mennyttä maailmaa tavoilla, joita harva ihminen kykenee ymmärtämään. Se oli jaksottaista: ajoittain hän vietti vuosia apaattisena, maaten sängyssä tai kaduilla. Sitten hän pakotti itsensä tekemään asioita. Ymmärrys saattoi olla merkityksetöntä maailmassa ilman tulevaisuutta, mutta ainakin sen leikki sai ajan kulumaan nopeammin. Aikanaan hän jälleen totesi ajan olevan harha ja salli apatian lipua takaisin paikoilleen.