Juha Vuorinen (pastissi)

Lätkän MM-kisat olivat tulleet tiensä päähän ja leijonat joutu tappelemaan pronssista Kanadan poikien kanssa. Hyvään pelihenkeen kuuluu järkätä kunnon kisastudio, ja niinpä kutsuin Kristianin ja Mikaelin seuraa pitämään. Olin hakenut kebabit lähimmästä känkkylästä ja padassa porisi paketillinen nakkeja. Kaljaa oli korillinen, enkä aikonut päästää poikia yöhön ilman tuntuvia taloudellisia tukiaisia.

Ovikello pirisi siihen malliin, että tiesin Kristianin painelevan nappia. Siellä se seisoi ja säteili kuin Naantalin aurinko ikään. Sillä ei ollut paitaa päällä – jotain haaleaa, sinisen ja valkean sekasotkua oli sen rintakarvoissa, mitä oli valunut kanssa verkkareille. “Suomi!” se karjaisi niin että rappu raikui, ja koira alkoi räksyttää paria kerrosta alempana. Mikael vilkutteli taemmalla eikä näyttänyt tavallista kummemmalta.

Saatoin jätkät olohuoneeseen ja jäin hengailemaan hetkeksi. Mikael istahti tavalliselle paikalleen, mutta samassa kun perse osui sohvatyynyyn, ähkäisi se tavalla jossa oli jotain kieroa tyydytystä.

“Mikä sulla on?” kysyin.

“Kolme kiekkoa peräsuolessa”, vastasi se ilmeenkään värähtämättä.

“Antaa olla.”

Menin keittiöön nakkeja sorkkimaan. Jätkät ne osaa aina yllättää.

Toin kaljat ja latasin ne pöytään. Mikael tapitti jotain sotaleffaa, mut Kristian äkkäs mut, ja sillä oli sellainen Minullapa On Jotain Kivaa Kerrottavaa -ilme.

“No mitä vittua?”

“Eikö oo hieno?”

“Mikä?”

“No mun maalaus. Kato nyt!” se osoitteli karvaisia kainaloita ja muita paljaita ruumiinosiaan. “Se veti sotamaalit pelin kunniaksi”, Mikael valaisi päätään kääntämättä, “vesiväreillä.”

“Joo. Hieno on, Kristian”, sanoin ja hymyilin. Mitä minä sen huvia pilaamaan.

YLE:n kravattiväki aloitti sotarumpujen paukutuksen. Jätkät joi kaljaa siihen malliin, että tuskin ehtivät ruokaan koskeakaan. Kristian oli eka joka lähti vettä heittämään.

Kului tovi ja alettiin Mikaelin kanssa pohtimaan, missä se jätkä kuppaa.

“Kristian!” karjaisin.

Kun vastausta ei kuulunut, menin ja taoin ovea.

“Hei Juha, ei sulla olis terveyssiteitä. Jäi omat kotiin”, ulisi se oven takana, ja ellei siellä olis ollut Kristian, mä olisin nauranut hyvälle jutulle ja painunut takaisin telkkarin ääreen.

“Vedä housut jalkaan ja tule ulos sieltä.”

“Mutku”, se vikisi ja kurkisti oven raosta. Sillä oli kädessään verinen vitturätti. En saanut sanaa sanottua.

“Mun vuoto on runsasta.”

“Vuodakko sä verta lerssistäs?”

“Joo, se aika kuusta.”

Kävi ilmi että Kristian oli kipeästi naisen tarpeessa. Se kertoi rakastelevan itseään tasan kahdeksan kertaa päivässä. Vessasta se ei lähtenyt ennen kuin latasin käteen pari Libresseä, joit mul on laatikollinen gimmoja varten.

Päästiin lopulta takaisin telkkarille. Peli oli alkanut ja mua vitutti.

Mikael alkoi vääntelehtiä toisen erän puolivälissä ihan kuin se olis pidätellyt paskaa. Naamasta näki että teki pahaa. Jos Mikaeliin sattuu, se on tavallisen hampparin mittarissa jotain helvetin tuolta puolelta.

“Mikä on?”

“Rektaaliongelmia pitää käydä vessassa menee hetki”, se sähähti ja juoksi pois.

Ilta päättyi siihen malliin, että mun usko jumalaan vahvistui. Tuolla jossain on varmasti pirullinen ukko, joka pitää hauskaa meidän pienten ihmisten kustannuksella. Samalla, kun mä menin puhumaan Mikaelille oven läpi, Kristian oli jumalauta mennyt runkulle keittiöön. Just tuolla hetkellä ovikello pirisi tavalla, jolla vain kytät soittaa.

“Poliisi täällä! Avatkaa ovi!”

Mikael säntäsi ulos huussista housut nilkoissa, ja vessan ovi lämäisi mua leukaperille. Kristian nilkutti paikalle alapää paljaana.

Ovi oli vissiin jäänyt lukitsematta, sillä kyttäkaksikko seisoi kynnyksellä montut auki. Mahtoi olla melkoinen näky: Yks hamppari, jonka peräreiästä roikkuu jääkiekko, toinen kera vereslihaisen stondiksen ja mä siinä keskellä, huuli halki.

Ainakin ne lähti sanaakaan sanomatta.

Julkaistu alunperin Veli-aikakauslehdessä.