Kulkija

Sadepisarat tipahtelivat suuresta tyhjyydestä, mustan taivaan kätköistä. Ne olivat kylmiä ja lukuisia. Oli syksy, ja lehdistään luopuneet puut piirtyivät terävinä, luurankomaisina varjoina vasten moottoritien valoja.

Syrjäteiden mies kulki varvikossa asfaltin ja asfaltin välissä. Hänellä oli nälkä ja kylmä, mutta ennen kaikkea jano. Kulkija oli elänyt kaduilla ja metsissä jo kuusi vuotta; kerran kokonainen ihminen, mutta se elämä oli nyt takanapäin. Hän oli repaleisten ja likaisten vaatekerrosten vuori, josta pilkistivät karvapöheikön peittämät häijyt kasvot.

Syksyn musertava säkkipimeys, kylmyys ja kosteus olivat siirtäneet kulkijan uuteen mielentilaan. Ensimmäiset pari vuotta olivat menneet tilannetta kauhistellessa – apua oli kerjätty menneen elämän ystäviltä ja sukulaisilta. Lopulta hän oli hyväksynyt kodittomuutensa ja sopeutunut siihen yllättävän hyvin. Mitä tuli tavallisiin ihmisiin, oli hän ensin tuntenut halveksuntaa, sitten valkeanhohtoista vihaa. Nyt hän ei tuntenut mitään: jäljellä oli vain tahto selviytyä. Jos hän näki haluamansa, hän otti hetkeäkään epäröimättä, ja jos joku onneton tuli hänen tielleen, hän otti väkisin.

Varvikko tuli loppuunsa ja ihmisen luoma kivimaa alkoi. Se oli rivitaloalue, jolla ulko-ovia oli tiheässä. Kunkin asunnon edusta oli rajattu surkealla säleaidalla. Pari vuotta takaperin Kulkija olisi pudistanut päätään; surkutellut itsensä ja maailman tilaa filosofisista näkövinkkeleistä. Ei – ei enää. Ja edessä siinsi ovi, jonka sameasta ikkunasta paistoi heikkoa valoa. Hakala, luki ovessa.

Ei ääniä, ei vastarintaa.

Ovi ei ollut lukossa, ja hän hivuttautui sisään niin hiljaa kuin vain kykeni. Kuuli vain pihisevän hengityksensä. Valo tulvi edestäpäin. Oikealla oli keittiö; pimeyden verhoama jääkaappi veti puoleensa, mutta hän hillitsi itsensä. Hän arveli makuuhuoneiden sijaitsevan vasemmalle johtavan käytävän varrella.

Pistän. Pistän veitsellä kun nukkuvat.

Mutta ei; hän löysi vain pedattuja sänkyjä.

Olohuoneessa oli punottuja hyllyjä ja tuoleja, tauluja seinillä – sinänsä tyypillinen laatuaan – mutta valo; sen lähde vältti edelleen hänen katsettaan. Hän kuuli auton ja jähmettyä paikoilleen. Moottorin ääni loittoni.

Hehkulamppu roikkui kellariportaikon yllä ja heitti syviä varjoja. Jyrkät, koivupuiset portaat laskeutuivat maan sisään ainakin kymmenen metriä. Hän otti ensimmäisen askeleen ja hymyili, kun porras ei narahtanut. Puolivälissä hän alkoi erottaa ihmisääniä, mutta niiden kieli oli vieras.

Kulkija saapui portaikon alapäähän. Äänet kantautuivat entistä voimakkaampina kulman takaa, ujeltaen ja laskien. Seassa oli klikkejä ja riipivää korinaa, ja mitä enemmän hän kuunteli, sitä vähemmän äänet muistuttivat ihmiskieleltä. Hän kusi housuihinsa. Nivusissa ja lahkeissa leviävä lämpö tyynnytti häntä.

Kulkija hivuttautui katsoakseen kulman taakse ja kohtasi ilmassa lilluvan löyhkän. Seurasi voimakas henkinen ja fyysinen pahoinvointi. Olennot tuijottivat häntä. Olivat hiljaa.

Niitä oli viisi kellertävää; reilusti yli kaksimetrisiä. Nuo matelijan ja ihmisen sekasikiöt istuivat puoliympyrässä keskellä hämärää huonetta. Keskellä oli neljä purppuranpunaista alttaria: yhdellä makasi nainen, muilla lapsia. Kaikki alasti.

Ja näkymätön uhka kasvoi: nyt kulkijan pää oli kuin ruuvipenkin puristuksessa. Kaksi uloimpana istunutta olentoa nousi ylös ja käveli häntä kohti, kun taas keskimmäinen alkoi kirkua taajuuksilla, jotka kantautuivat ihmisäänen ulottumattomiin. Ruuvipenkki kiristyi. Hän oksensi.

“Vtag ea!” jylisi miesääni hänen takanaan. Kulkija kääntyi ja kohtasi tylyt kasvot: Kalju mies oli pukeutunut valkoiseen kaapuun, ja vaikka hän oli kookas, ei hänen vartensa vetänyt vertoja lähestyville muukalaisille.

“Sinä kuolet täällä.” Ruuvipenkkiä kiristettiin kunnes tuli pimeää.

Kulkija kuuli vieraan äänen mielessään ja näki kuvia.

Saavuimme tähtien takaa kauan ennen ihmisen aamunkoittoa.

Puoliympyrä oli jälleen koossa, ja olennot äänehtelivät tavalla, jonka aniharva ihmismieli tunsi. Alttareita oli viisi.

Ihmisapina palvoi meitä jumalina, kuten hänen kuului.

Ne käsittelivät häntä ajatuksillaan, energiavirroillaan. Hän alkoi heiketä ja irtautua ruumiistaan.

Asumme maankuoren sisällä. Te olette täällä vain palvelijoina, karjana – vieraina.

Sanat olivat kivuliaita. Hän havahtui, kun nainen nainen ja lapset nostettiin alttareilta. Yksi kerrallaan, mies kantoi heidät pois kammiosta.

Hänen perheensä palvelee; he saavat elää. Sinun kärsimyksesi loppuvat tässä ja nyt.