Mies ja mirri

SINKKUMIES, potkiiko elämä päähän? Jättikö misu rantakivikolle? Ovatko kaikki kisut narttuja? Ei hätää – hanki kissa! Se painaa täyttä päivää ruokapalkalla ja parasta ennen -päiväys ulottuu toiselle vuosikymmenelle.

Kissa kuuluu vanhan kunnon stereotypian mukaan vanhemman, yksinäisen ja miehiin pettyneen naisen vakiovarustukseen. Kissa ymmärtää, kissa ei petä. Kissa on kissa. Se vain on. Kissa syö ja nukkuu. Kissa on pehmeä, lämmin ja kerrassaan lutuinen. Miksipäs siis ei? Minä – kaksikiveksinen semi-lihaksikas mies – hankin kissan. Ostin sille laatikon, johon se tekee tarpeensa. Ostin ruokia jotka haisevat riippumatta siitä, ovatko ne kuivia vai märkiä. Ostin puun jota se voi raapia, jahka kiipeilemisiltään ehtii.

Alku oli jees. Kissa oli niin pieni, että söpötyshälytykset laukesivat päässäni riippumatta miehekkään kovasta luonteenlaadustani. Lisäksi se tottui minuun ja asuntooni parissa päivässä – kohdalleni oli sattunut rohkea yksilö. Kissanpentu on siinä määrin energinen pakkaus, että menon oli pakko keittää yli; pieni karvaputkilo sinkoili ympäri asuntoa sellaista tahtia, että tuskin pysyin katseellanikaan perässä. Tuo pikkupiru raapi huonekaluja, heitti vettään sohvalle ja repi kaulaliinan riekaleiksi.

Kärsivällisyyteni rajoja haettiin, mutta ne eivät tulleet onneksi vastaan. Kissan ruumiinlämpö on nimittäin reippaat kolmekymmentäkahdeksan astetta, mikä tekee siitä ihanteellisen kuumavesipussin! Lisäksi kyseinen pussukka on päällystetty niin naurettavan pehmeällä turkilla, että sametit ja sun muut turhakkeet jäävät armotta kauas taakse. Eikä siinä vielä kaikki! Koirat haisevat jos niitä ei pese, mutta mitä tekee kissa? Sen tietokantaan on jossain vaiheessa lisätty äärettömän, jumalattoman hieno aliohjelma – itsepesu! Kissa Ei Haise. Siis, sen turkki ei haise. Kissan hengitys voi nimittäin haista kuvottavan pahalta. Siihen vaivaan löytyy omat tuotteensa – kissan hankittuasi joudut harjaamaan kahdet hampaat joka ilta. Kunhan pelleilin. Kyllä kissa ilman hampaiden harjaustakin hengittää.

Katti ei ole laumaeläin: Se tulee mainiosti toimeen itsekseen. Mitä siis teet, jos tiedät illan jatkuvan aamun isoille tunneille? Laitat ruokakuppiin ekstraa ja jätät pari vessapaperirullaa leikkikavereiksi. Oletko kiireinen? Teetkö paljon töitä kotona? Ei hätää! Kissa nukkuu noin kuusitoista tuntia vuorokaudessa, mikä tekee sen seurasta rennon passiivista. Tosin, mainitsinko että kissa on yöeläin? Tiedät sen viimeistään, kun jokin ryömii peittosi alle ja kokeilee neulanteräviä kynsiään koipiisi. Kuivia sekä verisiä naarmuja! Haavojakin! Jo mainitut pahoinpidellyt huonekalut!

Raapima-/kiipeilypuu on yksittäisistä rahallisista sijoituksista suurimpia, mitä tulet tekemään kissasi eteen. Se on myös niistä tärkeimpiä: jotta kissan kynnet eivät pääsisi tylsistymään, löytyy siltä vietti niiden teroittamiseksi. Ja jos et tarjoa sille sopivanlaista raapimakohdetta, kohauttaa se karvaisia olkapäitään ja kustomoi sohvasi verhoilun. Mitä tulee muihin menoihin, ovat ne varsin vaatimattomat. Pihi jätkä elättää kattiaan leveän puoleisen laajakaistan hinnalla, noin viidelläkympillä kuussa.

Kun kissa loisii nurkissa, voi perinteikkään miesjärkeilyn nimeen vannova möläyttää “Mitä hyötyä siitä on?” Vaikka kissa tulee toimeen itsekseen, on se silti sosialisti sydämessään. Tämä tekee siitä oivan seuraeläimen. Otetaan esimerkiksi minulle tyypillinen tilanne: Pakerran näyttöpäätteen loimussa. Työn laatu alkaa takkuilla, ajatukset harhailla. Olen tauon tarpeessa. Kissa löhöää sängyllä ja raottaa silmiään laiskasti, kun tuoli narahtaa painoni alla. Istahdan sen viereen ja upotan sormeni lämpimään turkkiin. Samassa ruottio tarraa kiinni ja näykkii kättäni pitkillä kulmahampaillaan. “Ei! Ei!” kailotan, kynnet nahassani. Sitten hyväksikäytän ulottuvuudeltaan ylivertaisia etukäpäliäni ja provosoin selällään kiemurtelevaa karvapalloa jokaisesta ilmansuunnasta. Parasta on kuitenkin leikkiä piilosta! Tarkastelkaamme samaa tilannetta, jossa alhaiset verensokeriarvot uhkaavat työni laatua. Otan kissan kanssa katsekontaktin ja loikkaan sohvan taakse piiloon. Se inahtaa ja paikallistaa minut parilla loikalla. Varioi tätä motiivia yksiötä isommassa tilassa ja hupia riittää säkkikaupalla.

Kun harkitsin aikoinaan kissan hankintaa, järkeilin sellaisen sopivan elämäntyyliini varsin mallikkaasti. Olen sittemmin todennut olleeni pääpiirteittäin oikeassa – kissa sopii hienosti, ellei erinomaisesti, yksin elävän sinkkumiehen seuraksi. Se tulee toimeen itsekseen, pysyy sopivan passiivisena eikä melskaa niin, että porraskäytävässä raikuu. Kissan itsenäisyys on kuitenkin kaksipiippuinen juttu, sillä se ei tottele ihmistään koiran tapaan. Harvaa kissaa voi kävelyttää, eikä kelvoton edes välttämättä istu herkkupalametodilla koulittuna. Toisaalta, tällaisessa itsenäisyydessä on arvokkuutta, joka herättää ihailua ja kunnioitusta. Kissa on myös älykäs eläin, millä on toki epätoivottavat puolensa: Se voi muun muassa oppia avaamaan kahvallisen oven, ja osaa yleisesti ottaen yllättää omistajaansa oivalluksillaan. Lisäksi katti kykenee kiipeämään lähes minne tahansa – tuttu näky TV:tä katsellessani on felis catus, joka tapittaa minua suurilla silmillään, käpälät rennosti reunan yli roikkuen.

Jos sinä, herra Sinkkumies, tarvitset vielä yhden kannusteen lisää, täältä pesee. Fashion statement. Kirjoitan sen uudestaan; Fashion. Statement. Pienellä muka-ranskalaisaksentilla. Kuvittele veistoksellinen miesmalli, joka on kuin suoraan Pukumiehen mainoksesta. Hän kävelyttää virtaviivaista ja ehdottoman coolia kattiaan Hietaniemen rantaviivalla. Aurinko paistaa, kaikilla on kivaa ja keskimääräistä uteliaampi aalto kurottaa syvälle rantaan. Kaksi vesimolekyyliä ottaa kontaktia katin käpälän kanssa, joka sähähtää, paljastaa neulanterävät kyntensä ja karauttaa turvaan lähintä pystysuoraa pintaa pitkin.

Turkisturbaanit ovat in viimeistään ensi kesänä.

Julkaistu alunperin Veli-aikakauslehdessä.