Muuttaja

Häntä oli lyöty turpiin. Niin reiluja olivat etelän jätkät; jakelivat luuvitosta paljon ja hartaasti. Juho ontui mukulakivetykseen raapimaansa polvea ja räki verta sinne tänne.

Hän oli muuttanut Helsinkiin kaksi viikkoa sitten. Uudet kuviot, laajemmat mahdollisuudet. Pieni rahankiilto silmissä. Isot toiveet, mitättömät suunnitelmat.

Hän kirosi ja sylkäisi veriklimpin keltaisen virastotalon seinälle.

Avovaimo oli jättänyt pari päivää takaperin. Muutto oli ollut helvetin raskasta heistä kummallekin, mutta ero oli tullut täydellisen shokeeraavana yllätyksenä. Ja hän irvisti, muisti naisen sanat tuoreina ja kirvelevinä. Niissä oli ollut sääliä, ja sääli on miehelle kuin miehelle myrkkyä. Ei; hän oli sitä parempi ja tallasi asfalttia entistä päättäväisemmin. Viha antoi voimia.

Ihmisiä tuli vastaan. He olivat selvästi ystävyksiä: kolme naista ja kaksi miestä. Kaikki nuoria, päälle parikymppisiä – hänen ikäisiään. Ja he kaikki nauroivat, olivat kevyessä hiprakassa. Tytöillä oli värikästä rastaa ja retrohenkistä hippimäistä pukinetta, pojilla yllään siistit vaaleat kangasvaatteet. Hieman geeliä hiusrajassa vaikutelmaa terävöittämässä. Nauroivat, hymyilivät ja kujersivat. Hän vilkaisi kasvoja kylmästi ja jatkoi ohitse.

Äänet jäivät taakse ja taas oli hiljaista. Viileä yöilma alkoi pureutua hänen raajoihinsa ja hän pidensi askeltaan. Etäältä kantautui hälytysajoneuvojen haikeita huutoja. Siinä oli Helsinki, se todellinen Helsinki. Helsinki, joka eli turistikeitaiden ulkopuolella, öisillä sivukujilla, kesän sesonkiajan ulottumattomissa. Taivasta peittivät pilvet, jotka hahmottuivat valosaasteen hehkussa.

Kului tovi.

Juho hätkähti hereille synkistä mietteistään. Vähän matkan päässä oli ovisyvennys, jonka varjoissa selvästi kyyristeli ihminen. Se oli tumma, liikkumaton mytty, mutta ilman muuta selvä ihmishahmo. Hän otti pari sivuaskelta ja käveli sen kohdille.

Hahmo ei liikkunut vieläkään. Hän erotti kuluneet kengät, jotka pilkistivät vällyjen seasta. Kasvot olivat jossakin syvällä, pahaenteisesti piilossa. Virtsa haisi terävänä ja ulosteen löyhkä sai hänet lähestulkoon yökkimään. Ja silti hän aikoi sanoa jotain, tuntien olevansa vailla mitään menetettävää, uteliaisuuden poikanen riesanaan.

“Hei.” ja oli hiljaista.

“Ooksä hengissä?” äänessä hitunen lisää pontta.

Ja katso: mytty alkoi liikkuskella. Kuului sekavaa mutinaa, jota rikkoi pari korkeampaa vinkaisua. Kädet työntyivät esiin ja vetivät harmaita huopia syrjään. Kasvot olivat lian tahrimat ja sänkiset. Nahka oli pingottunut luiden ympärille kuin bongorummussa ikään. Silmät aukenivat valtavan valkoisina keskellä kaikkea sitä nuhrua.

“Häh?” ukko mörähti. Äänessä oli vuosikymmenten katuelämä ja tuliliemen juonti, ilot ja ajoittaiset vastoinkäymiset. Ukko haukotteli, Juho oli hiljaa. “Pummaaks .. ziis, pummaanks tupakan?” Ääni oli absoluuttisen, täydellisen sekava. Silmäluomet kipristelivät ja ne valkoistakin valkoisemmat silmämunat räpsähtelivät piiloon ja taas esiin kerta toisensa jälkeen.

“En polta.” Pojan ääni.

“No helvettiläinen sentääs! Koskahan ei ole liian myöhäistä aloittaa!”

Juho on tätä nykyä tupakkamies.