Novelli nimeltä No

Näemme pienen pienen valopisteen keskellä suurta avaraa lakeutta. Se leviää ja täyttää näkökenttämme vähä vähältä lähestyessämme sitä.

Valopiste on galaksi nimeltään No. Kauniit, värikkäät värikiehkurat levittävät lonkeroitaan, kurotellen avaruuden syvyyksiin. Lukemattomat tähdet ovat kuin hiekkaa valtameren rannoilla ja kimaltelevat kukin kilpaa, nauraen.

Galaksin ääriviivat katoavat kuvasta, kun lähestymme sen ydintä. Hieman ytimestä vasempaan on tähti, kaunis helmi, joka on kiintopisteemme. Kun galaksi jää ympärillemme passiiviseksi taustaksi, tulemme tähden luokse. Sen nimi on Atappas, valtava leimuava kaasupallo.

Atappas huojuu ja keikkuu juuri ja juuri huomattavasti. Sitä paljon pienemmät, mutta silti jättiläismäiset planeetanmurikat kiepahtelevat halki kylmän tyhjyyden. Kiinnitämme huomiomme niistä yhteen.

Planeetan nimi on Girald ja se on kuin yksi valtava hiekkaranta – siis ilman tippaakaan vettä. Ja silti se on kaunis, nimittäin yksinkertaisuudessaan. Kuin yksi pienen pieni ihonkarva, sen pintaa rikkoo vain yksi äärimmäisen jyrkkä kukkula. Neulavuori.

“Ymmärsinkö oikein? Se joka pääsee huipulle ensin, saa syödä hedelmän.” Kysyjä oli valtavan pitkä olento, jolla oli kaksi päätä. Niissä kussakin oli neljä syvänsinistä silmää. Hän hypähteli seitsemän piikikkään raajansa varassa niin, että tomu nousi kahden muun silmille.

“Kih! Kah!” ryki pienempi olento ja siristeli silmiään. “Girald, sinä idiootti! Pysy paikallasi – maa nousee silmiini!”

“Kyllä, se pitää paikkansa, Girald”, vastasi pienin olennoista. Sitä tuskin näkyi kaiken tomun alta, mutta sen pirteä ja kimeä ääni kuului hyvin kahden muun korviin.

“Okei”, möläytti Girald.

Pöly laskeutui ja auringon kirkkaat säteet valaisivat pienimmän kasvoja. Hän oli No ja hänellä oli vain yksi pää, vain yhdet käsi- ja jalkaparit ja vain kahdet silmät. Atappas oli se kiukkuinen, pienempi vain Giraldia. Hänen ihonsa oli punakka, mutta vaaleni vähitellen kohti kalpeaa ominaisväritystään.

Atappaksella oli neljä ja puoli jalkaa ja hänen 12 silmäänsä pullottivat pitkien luisevien ulokkeiden päissä. Hän oli aina ikuinen välittäjä, ikuinen kiukustelija.

Girald siristeli silmiään ja tähysteli Neulavuoren huippua, joka siinsi niin korkealla, että melkein katosi kylmään tyhjyyteen. Aurinko oli tosiaan kirkas ja leimusi taivaalla raivoisan kuumana, ihoa korventavana, mutta silti hyvinkin tärkeänä hymyjen ylläpitäjänä.

Olennot seisoivat hiljaa, kuin odottaen jonkinlaista merkkiä. Heidän 23 yhteenlaskettua sydäntään hakkasivat alati kiihtyen ja hiki sun muut kummalliset eritteet alkoivat yhtyä ympäröiviin kaasuihin.

No avasi suunsa aikoen toivottaa onnea kilpakumppaneilleen, mutta ensimmäisen sanan pienen pieni tavu oli merkkiä tarpeeksi. Niin Girald kuin Atappas ampaisivat valtaisaan juoksuun ja No jäi köhimään keskelle paksua tomupilveä.

“..onnea”, kuiskasi No ja selvitti kurkkuaan. Tomu kirvelsi hänen silmissään. Ei hänellä silti kiire ollut. No otti askeleen kerrallaan kohti vuorta, kun Girald oli jo puolessa välissä pystysuoraa rinnettä. Atappas seurasi vähän alempana, mutta piti silti itsekin valtaisaa vauhtia.

“Höhöhö, minä voitan tämän!” naureskeli Girald. Hän tuskin tunsi poltetta piikikkäissä raajoissaan ja kiristi vauhtiaan entisestään. Huippu häämötti jo edessäpäin.

“Kirottua! Pysähdy Girald! Pysähdy heti!” käski Atappas, mutta turhaan. Girald ei kuullut häntä, sillä hän kiipesi Atappaksen sanojakin nopeammin. Sillä välin No työnsi jalkansa ensimmäiseen koloon vuoren juurella.

Girald saapui huipun juurelle. Matkaa oli enää vain kymmenisen metriä, mutta hänen vauhtinsa hidastui äkisti. Viimeiset metrin eivät seuranneetkaan vuoren neulansuoraa profiilia, vaan kaartuivat Giraldia päin niin, että huipun saavuttaminen oli hyvin vaikeaa. Girald ähki ja puhki ja hänen lukuisat raajansa etsivät sijojaan. Vuoren nokka oli niin kaarella, että Girald oli jo ylösalaisin ja voimat kuluivat kiinnipitämiseen. Pinta oli kaiken lisäksi muuttunut korkeuden myötä niin sileäksi ja kovaksi, että siitä oli vaikea saada otetta.

Atappaksen ilkeä nauru kantautui rikkonaisena alhaalta päin. Hän oli kovan kiipeämisen rasittama ja hengitti raskaasti, mutta jaksoi hymyillä leveästi.

“Siihenkö sinä jäitkin?” ilkkui Atappas ja saavutti Giraldin. Girald huudahti turhautuneena, muttei voinut kuin pitää kiinni tärisevillä raajoillaan. Atappas tarrasi röyhkeästi ja sanaakaan sanomatta kiinni Giraldista ja eteni hänen pitkää ruumistaan hyväksi käyttäen. Pehmeästä ja paksun turkin peittämästä ihosta oli helppo saada kiinni, ja eipä aikaakaan kun Atappas eteni Giraldin edellä.

No puuskutti kaukana alhaalla ja hänen kätensä ja jalkansa tärisivät rasituksesta.

Niin, Atappaksenkin matka pysähtyi yllättäen. Hän jakoi Giraldin kohtalon vain vaivaisen metrin päässä huipusta. Ei hän voinut muuta, kuin pitää kiinni ja ähistä kiukusta niin, että hänen nahkansa muuttui polttavan punaiseksi. Girald ei voinut olla höhöttämättä, mikä sai Atappaksen tiuskimaan vihaisesti.

Kului pitkä tovi.

No saavutti toverinsa juuri, kun aurinko oli laskemassa taivaanrannan taakse.

“Anteeksi”, hän pahoitteli ja tarrasi hellävaroin kiinni Giraldin turkkiin. Niin hän eteni vapisevin liikkein, kunnes saavutti Atappaksen.

“Älä piru koske minuun! Minä vaikka putoan kanssasi ennen kuin päästän sinut huipulle!” ärhenteli Atappas. No hymyili kuten aina.

“Ystäväni, valo on nouseva huomenna uudestaan. Puu uusii hedelmänsä hymysi alla ja voimme kisata uudestaan”, No rauhoitteli. Atappas vaikeni ja tyytyi nurisemaan hiljaa.

No otti Atappaksesta varoen otteen ja veti itseään yhä lähemmäksi neulanterävää huippua. Viimeinen metri oli se pisin, mutta No pääsi kuin pääsikin sen yli ja saapui huipulle. Vanha, laiha ja kuivunut puu odotti häntä yhtä uskollisena kuin aina. Sen ainoasta oksasta roikkui sen ainoa hedelmä. Se oli sininen, keltainen ja kirkkaanpunainen. Se näytti mehukkaalta ja terveeltä.

No poimi hedelmän ja istahti haaralleen kaarevan huipun päälle. Hän piti toisella kädellään kiinni, ettei pyörähtänyt ympäri. Atappaksen nurina kuului vaimeana alhaalta päin. Girald hengitti raskaasti, oli nukahtanut tapansa mukaan.

Niin, No poimi hedelmän ja ihasteli sen värejä, jotka harmaantuivat hetki hetkeltä auringonvalon kadotessa. Hän hymyili ja söi. Hedelmä maistui yhtä makealta ja mehukkaalta, kuin miltä se näytti.

Hedelmän nimi oli Atappas ja sen siemenen Girald. Niitä kumpaakin No varjeli ja lämmitti vatsassaan. Siemenestä versoo uusia alkuja, sanotaan.

Aurinko laski ja maailma jäätyi paikoilleen, Nolla ikuinen hymy kasvoillaan maailman laella.