Tarina taiteilijasta

Olipa kerran tarina taiteilijasta, joka arasteli tehdä työtään. Kun hän istui kirjoittamaan, vaikutti ja tuntui siltä kuin mitään luomisen arvoista ei olisi ollutkaan; kuin käsi, joka haroo turhaa tyhjän säkin pohjaa. Eikö mitään todella löytynyt?

Usein hän pohdiskeli sitä, kuinka toiset taiteilijat tekivät työtään. Olipa esimerkiksi eräs hänen kovasti ihailemansa kirjailija, jonka teoksia lukiessaan tämä taiteilija mietiskeli, että onpa tämä ihailemansa luoja luonut mielenkiintoisia asetelmia, kuvitelmia, maailmoja ja hahmoja, ja kuinka sillä on aivan selvä merkitys tämän kyvyssään luoda. Siis se, että hänen mielikuvituksensa kiihottuu; että hän kirjoittaa asioista, jotka kiinnostavat häntä; jotka inspiroivat häntä kutomaan tarkkoja ja ilahduttavia lorupunoksia ja vieläpä kaivertamaan niihin yksityiskohtaisen kauniita kuvioita, saaden aikaan niin lukuisia sittemmin ilahduttaneita ja hätkähdyttäneitä teoksia.
Niin. Tämä taiteilija mietiskeli usein, miksi hänen oli niin vaikea luoda ja miten tehdä siitä helpompaa. Toisinaan hän harkitsi sitä vaihtoehtoa, ettei hänen tulisi luoda jos se on hänestä kivuliasta ja vaikeaa; että olisi parempi vain antaa asian olla ja palata sen pariin, kun se luonnostaan kutsuu. Tässä piili kylläkin kimurantti dilemma: tämän taiteilijan identiteetti ja sen myötä sisäinen tasapaino oli rakentunut taiteilun piikkiin, ja siispä pidättäytyminen tästä työnlaadusta – olipa sen kohtaaminen kuinka helvetillisen tuskaliasta tahansa – johti hänet alati syvempiin epätoivon pyörteisiin.

Niin. Ajoittain hän mietti, jospa asiaa voisi auttaa kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että hänen piti löytää kiinnostavia teemoja ja kulmia taiteilulleen.

Olipa kerran kourallinen kovia ihmisiä. He olivat kovin monenkirjava ja usein ristiriitainen joukkio, mutta heitä yhdisti yksi tavoite: tavoittaa laakso vuoren tuolla puolen. Yksikään heistä ei tiennyt tai myöntänyt tietävänsä, mitä tuon painostavan, heitä usein varjostavan hahmon tuolla puolen piili, mutta silti kukin heistä oli vannonut saavuttavansa sen.
Malik oli porukan vuori, valtaisten mittasuhteiden lempeä, mutta kovapäinen mies. Vaikka hänen kasvonsa olivatkin lähes poikkeuksetta tyynet, ajoittain ne värähtivät jonkin sisäisen kamppailun rytmiin. Vaneek oli tarkkailut miesjärkäleen kasvoja lukemattomien leiritulien hehkussa, todistanut nuo niin harvat mutta silti syvemmän tarkastelun myötä selvät poikkeamat.
Vaneek oli pieni ja kevytrakenteinen, haltiamainen olento, jolle runous ja hetkessä eläminen olivat jumalan siunaamia sikermiä. Niiden lisäksi hän jaksoi paasata (Muladrahan näkemys) tuon erämaan herkkutarjoilun yksipuolisuudesta.
Muladrahan pitkät raajat, solakat sormet ja korkeat poskipäät loihtivat useimpien vastaantulijoiden mielenmaisemaan kaikuja aristokraattisesta alkuperästä; tuuma, josta hän ei mitään virkkonut, myhäili korkeintaan, mutta joka oli absoluuttisen virheellinen. Tämä nainen oli syntynyt varkaan lapseksi, ja syleillyt tuon maailman eriskummallisia mutta silti selkeitä arvoja sen koommin. Joukkion muutamat muut jäsenet jäävät vielä varjoihin.
“Kuin vanhuksen viimeinen, ikenistä ulos työntyvä hammas”, Vaneek mumisi ja tökki liekkien juurevia kekäleitä ja puolipalaneita kivipuun kappaleita. Oli ilta; auringon kasvot olivat puolittain vuoren takana, jättäen heidät pian katoavaan valokeilaan. Vielä tunteja sitten todellinen hohde viipyi hiekassa, kivissä ja raajoissa, mutta kohti mateleva pimeys lupasi viileyttä ja tiukasti yhteen puristautuneita hetkiä.
“Hm?”
Malikin mittava profiili seisoi tummana joidenkin askelien päässä. Hänen kätensä olivat selän takana, katse jossain valtaisan vuoren ja sen takaa kurottavan valomassan pyörteissä ja piirteissä. Vaneekin käsi ja sen kannattelema keppi pysähtyivät, miehen suu auki.
“Mitä? Ah, kunhan höpötin jotain itsekseni.”
“Mitä sinä sanoit?” Jätin pää kääntyi piirun verran niin, että hänen pyörestä nenästä tuli uusi piirre siluettiinsa. Että tämä osasi olla viehättävä niin puhtaan karkealla tavalla.
“Vuori on yksinäinen hammas, liekö sillä on joskus ollut sisaruksiakin.” Samassa Vaneek huomasi, että kekäleiden keskuuteen seisahtunut kohennuskeppi oli liekeissä. Hän takoi sitä vasten lämpöistä, tomuista maata kipunoiden lentäessä.
“Se on taivaista vajonnut jalokivi.” Pehmeä mutta selkeä ääni tuli kummankin miehen takaa, okaisten puskien pehmeistä varjoista. Jokin pieni ja kova sinkoutui sieltä lähelle, ja napsahteli alas leiripaikan edustan loivaa mäkeä.
Naisen kehräävä, kermainen sointi herätti jotain hetkeksi Malikin sisällä, mutta joka haihtui saman tien tämän keskittymisen tieltä.
“Minä näen kilven”, hän tokaisi ja käveli nuotion ääreen, istuen, jalkansa ristien Vaneekia vastapäätä. Ilma liekkien päällä kiemurteli tanssia ja erämaan tomun lisäksi ilmaa maustoi liekkien keskellä porisevan padan aromit.
Hiljaisen tovin kuluttua Muladrahakin palasi lämpöön pitkin, pehmein askelin. Samassa valokeila katosi vuoren taakse ja oli hetken kovin pimeää.
“Kilpi torjuu. Meinaaks ettei päästä koskaan sen tuolle puolen?” Vaneek katsoi jättiä kulmiensa alta ohuesti hymyillen.
“Ei kilpi tee mitään; kilpi on kilpi. Kui Raha sanoi, se on vain pudonnut”, tämä nosti kätensä ja toi sen alas polvelleen tömupöllähdyksen saattelemana, “ja lepää nyt tuossa. On niin tehnyt kauan ennen meitä ja tulee jatkamaan oloaan vielä pitkään jälkeemme, mutta se mitään torju.” Malekin katse viipyi liekeissä, ja varas vaihtoi katseita runoilijan kanssa; yksi risti silmänsä, toinen hymyili irvistäen.
Kolmikko ruokaili hiljaisuuden ja saapuvan yön syventyessä. Laakson lukemattomat hyönteiset ja eläimet taukosivat hetkeksi, kunnes niiden sävel ja kudos mukautuivat. Toiset lajit ottivat vallan ja alkoivat soittaa yön sävelmää. Lihakeitto höyrysi savisissa maljoissa; sakea, pitkään hautunut keitos aamulla poimituista yrteistä, iltapäivän puolella kellistyneestä lihavasta koiraeläimestä ja sittemmin repusta kaivetuista kuivapavuista. Keitto maistui kultakin ja kullekin.

Yöstä tuli kirpeä, mutta korvaukseksi paljasti tähdet ja niitä vikkelämmin leirin yllä kiertävät taivaankappaleet: Mulien tähtialukset kyntivät taivasta epämääräisen kaukaisina, mutta silti selvästi tähtien valoa vasten erottuvina hahmoina, kun taas avaruuden syvyyksiä halkovat meteorit olivat silmän seurattaviksi liian nopeita mutta tavallisia näkyjä. Kolmikko vetäytyi yhä tiiviimmäksi kokonaisuudeksi värisevien raajojen ja kylmien nenien kannustavina, yhtenä suunnittelemattomana eleenä, kunnes he makasivat vaiti toisiaan vasten kietoutuneita, vilttien päällä, vilttien alla, kukin parhaansa mukaan kollektiivisen lämpöturvapaikan suojanneena.
Malek makasi keskellä, kahden muun välissä, Muladrahan hiukset ja lämpö kasvoillaan. Nainen tuoksui kuukausia kestäneen vaelluksen myötä härskiltä, karkealta, eläimelliseltä, mutta silti houkuttelevalta. Malek mietti, olisiko kokenut vastaavaa himoa ennen tätä kaikkea, kaupungissa, jossa riitti riistaa ja tälle öisin avoimia ikkunoita. Ei, ei tietenkään; nälkä oli paras mauste.
Vaneek puolestaan ei tuoksunut juuri miltään, mikä oli epäilyttänyt jättiä alusta alkaen. Ajoittain tämä vaikutti aaveelta, joltain harhanäyltä, joka tuli ja meni ilman järkeä tai ennemerkkiä. Mies, jos tätä tohti kutsua moiseksi, oli lähestulkoon läpikuultava laihuudessaan. Silti tämän luinen keho pisti vasten hänen kylkeään, mikä turhautti Malekia.
Tämä kääntyi varovaisesti kohti naista ja asettui jälleen aloilleen. Tummat hiusten kiehkurat painautuivat vasten hänen kasvojaan; solakka vartalo niiden alla liikkui hetken, löysi jälleen rauhan. Mielikuvat hekumasta nostivat päätään: hän halusi riisua naisen, painaa hänet vasten kovaa maaperää ja työntyä syvälle tämän solakkaan, mutta kutsuvaan kehoon. Kuulla tämän voihkivan, haistaa hänen sylkensä, hikensä, kiimansa.
Malek tunsi tulevansa kovaksi, mietti hetken, huomaisiko nainen; tuskin, sillä hän ei maannut kovin tiiviisti vasten tämän kehoa. Tovin kuluttua Malek työnsi kätensä lukuisten vaatekerrostensa alle ja korjasi erektionsa.

Silloin saapui näky jostain korkeammasta, tuon todellisuuden, sen jokapäiväisten vastoinkäymisten ja epämukavuuksien yllä lipuvasta uljaasta totuudesta. Taivaallinen henkihahmo loisti kullekin kolmesta, erillisinä mutta todellisuudessa yhtenäisenä kokemuksena, jossa ihminen tunsi olonsa ja elonsa kovin rajalliseksi ja pieneksi, aistien samalla sen, mitä odotti edessäpäin, ylhäälläpäin, jos vain vaellus tulisi joskus onnistuneeseen päätökseen.
Sillä vaikka tuota matkaa oli kestänyt kuukausia, ei vuori vaikuttanut tulevan sen läheisemmäksi. Se oli kiistattoman valtava, mutta silti niin etäinen isähahmo. Riippumatta siitä, kuinka ankarasti Malek vaati heitä ponnistelemaan, kuinka kipeäksi he talsivat jalkansa, kuluttivat kenkänsä, ei vuori ottanut kasvaakseen ja piirteet sen rinteillä olivat edelleen epämääräisiä, juuri näkökyvyn ulottumattomissa piileviä sanoja.
Toisaalta, takanapäin siinsi pitkän matkan myötä näennäisen loputtomaksi, äärettömäksi käynyt kuiva ulappa. Kukin kolmesta oli vuorostaan harkinnut ja ajoittain ääneenkin vihjaillut takaisin päin kääntymistä, mutta he olivat saapuneet vaiheeseen, jossa onnistunut paluumatka vaikutti yhtälailla toivottomalta mahdollisuudelta kuin saavuttaa tuon jalokiven, kilven ja hampaan toisella puolella piilevä laakso.
Mitä siellä sitten oli? Kukaan heistä ei tiennyt, tai myöntänyt tietävänsä, mutta silti kukin heistä oli tuolle vaellukselle lähtiessään laittanut elämänsä likoon sen selvittääkseen ja sen oletettavista rikkauksista ja iloista nauttiakseen. Kyseessä oli yksisuuntainen matka; kukaan ei silti ollut vielä palannut, ja moni aikakausien saatossa yrittänyt oli tervehtinyt heitä luisevan hyisellä virneellä tai siinä määrin ruhjoutuneella keholla, ettei sen entisen omistajan viimeisistä hetkistä voinut päätellä muuta kuin nopeaa tai hidasta, mutta joka tapauksessa kuolemaan johtanutta tuskaa.

Yön hyönteiset ja eläimet sirittivät, ulvoivat, murisivat ja ulisivat. Leirinuotio oli sammunut jo tovi sitten, sen kekäleet heikkoina pienen matkan päässä. Puuta tuli vastaan enää vain aniharvaan ja pusikot paloivat vain hetken rätisten, joten tuli oli harvaan nautittua ylellisyyttä. Silti kolmikko eli kuin kuplassa, jota tuon erämaan elinkunta ei tohtinut läpäistä. Oli kuin jokin maailmankaikkeudellinen voima olisi nähnyt heidän ponnistelunsa, kenties jopa jalon tarkoituksensa, ja sulkenut heidät suojelukseensa. Tai sitten he olivat tuhoon ja kuolemaan tuomittuja, tuon kohtalon merkkaamia ja tahrimia siinä määrin, että luontokappaleet ymmärsivät pitää heihin hyvää etäisyyttä.