Välähdyksiä

Harris laski kahvimukinsa pöydälle ja tarkkaili siitä kohoavia höyrykiehkuroita. Häntä väsytti niin julmetusti: kello kaksi aamuyöllä, kolmekymmentäviisi vuotta lasissa ja pussit silmien alla.

Se oli tavoilteltu asema Yhtiön leivissä, muttei tuntunut enää kovin hohdokkaalta – työpaikka Maan lähimmällä kiertolaisella oli ollut hänen unissaan jo pikkukersana. Ja nyt kun hän katseli Maata kattoikkunasta.. Harris halusi takaisin tuon sinisen pallon pinnalle.

Hän oli vuorostaan päivystäjä; valvoi tietokoneiden toimintaa, teki inventaarioita ja toimitti valtavasti tyhjää. Oli lukenut mukanaan tuomansa kirjat, muiden kirjat ja jopa aseman ohjeistukset. Kyllä; heillä oli käytössään Maan tietoverkon loputon digikirjasto, mutta ei. Todellinen muste todellisella paperilla oli jotain muuta, eritoten ilmakehättömän taivaankappaleen pinnalla. Ei. Harris käytti tietoverkkoa vain runkatessaan.

Teltta alkoi kohota alakerrassa. Hän ajatteli C-osaston muhkearintaista ruskeaverikköä, jossa oli juuri sopivanlainen tujaus latinoverta. Kyllä; teltta alkoi olla pystyssä. Harris siirtyi tietokoneen ääreen ja lukitsi valvomon ovet. Hän houkutteli yksisilmäisen esiin ja ryhtyi vatkaamaan.

Jyskyttävä päänsärky.

Harris katsoi silmästä silmään kasvoja, joista puuttuivat suu ja sieraimet. Mustat, pistävät silmät. Kauhu valtasi hänet ja päänsäryn jyske kasvoi sietämättömäksi. Kasvot tulivat lähemmäksi ja hän huusi, ja ne kutsuivat häntä nimeltä, lukivat hänen ajatuksiaan kuin avointa kirjaa, ja kaiken taustalla oli pauhu, joka kasvoi voimakkaammaksi ja korkeammaksi, ja –

Harris lojui tuolissaan ja oli yltä päältä hiessä. Lima peitti hänen löysän peniksensä lähitienoita. Hän kirosi tummanharmaalle haalarilleen, jota paljon kertovat tahrat täplittivät. Hän ei tiennyt, mitä helvettiä oli tapahtunut, mutta oli helpottunut että se oli ohi.

Hiki alkoi jäähtyä ja sai aikaan kylmiä väreitä. Harris hätkähti ja pyörähti ympäri. Ei siellä ketään ollut, vaan se niin tuttu kirkkaasti valaistu valvomo, mutta mutta hän oli yksin – viisi kuudesta tuolista ammotti tyhjänä. Se tuntui karmealta, eikä hän tiennyt miksi.

Valvomon lukuisat, osittain läpinäkyvät ruudut välittivät seisovaa videokuvaa eri puolilta tukikohtaa. Kuva sisäänkäynnistä kiinnitti Harrisin huomion, sillä se oli epätavallisen kirkas. Kuollut, kaiken alleen peittävä varjo ryömi kuvaan. Harris tunsi hätäpaskan olevan tuloillaan ja kiristi sulkijalihastaan. Päätä alkoi särkeä uudestaan.

“Hälytys! Herätkää kaikki – koodi A5!” käski hän yleisellä kanavalla. Kului hetki ja toinen ilman vastausta. Hän tarkisti viestintäjärjestelmän tilan: Se oli lakannut toimimasta. Tuolla hetkellä hän sattui vilkaisemaan kellonaikaa, joka oli aamuseitsemän. Hän oli runkannut lähes viisi tuntia.

Nyt alapäänsä hellyydestä tietoisena, Harris ryntäsi ulos valvomosta. Pääilmalukko oli käytävän päässä, ja se oli lukittava käsin paikan päällä. Hän juoksi pitkin harppauksin ja siristeli silmiään, kummastellen silmänräpäyksen ajan sankarimaista käytöstään. Valaistus reistaili ja tukikohdan hälytyssireenit alkoivat ulvoa ajatonta hittibiisiä, “Sinä ja Kaikki Rakastamasi Kuolette Tänään!”, ja hän löi jalkansa johonkin ja liukui rähmälleen kaatuessaan. Lattialla oli paksua nestettä, joka oli paikoin mustaa öljyä, paikoin syvän punaista ja etovan lämmintä hurmetta. Vuorinen, tuo suomalaisten tarjoama punaniskamekaanikko, lojui lattialla silmät sepposen selällään. Miehen kasvot olivat kivettyneet irvistykseen, ja Harrisin sulkijalihas kouristeli sen mukaisesti.

Pauhu ilmalukon suunnalla alkoi hiljaisena kuulorekisterin alapuolelta. Sitten se nousi voimakkuudessa ja korkeudessa, saaden hänet tärisemään kuin saaliseläin. Hän pelkäsi tyhjiökuolemaa yli kaiken ja alkoi itkeä “ei ei ei” -virttä. Tuulet nauroivat hänelle, ulvoen ja viskoen tavaroita ympäriinsä.

Sitten tuo myrsky vaikeni kuin leikaten. Hälytyssireenit olivat hiljaa. Ääni itkusta väristen, hän kääntyi kohti ilmalukkoa ja niitä kauheita kasvoja, jotka odotti taas kohtaavansa.

Punertava aurinko paistoi keskellä kirkkaansinistä, pilvetöntä taivasta.